Mistä tullaan 1/2 ?

Tarina alkaa hieman ennen tuota maagista 18 vuoden ikää. Elämäni tuohon pisteeseen saakka ei ollut mitenkään erikoista, samat ongelmat mitä muillakin, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Perheeni oli rikkonainen jo teini-iässä. Vanhempani eivät enää tulleet toimeen keskenään ja erosivat. Vuosista ennen eroa ja eron jälkeen jäi omat arpensa minulle. En uskonut itseeni ja liikuin aina siellä missä esteet olivat pienimmät. Itsetuntoni oli painunut pohjamutiin ja patosin kaiken pahan oloni sisälleni. Ulkopuoliselle tuohon aikaan olin luokassa se tyyppi jonka hygienia oli nolla ja sosiaaliset taidot pakkasen puolella. Uskon että hygienia ongelmani ja huonot sosiaaliset taitoni johtuivat päätöksestä, etten ha-lunnut pahanoloni vaivaavan ketään ja pelkäsin ihmisiä lievästi. Noh mikä on paras keino karttaa ihmisiä ja varmistaa ettei huono olosi ole kenenkään ajatuksissa ensimmäisenä? Yksinkertaista, haise pahalle. Toimii nuoriso, teini ja murkku-ikäisten ympäristössä ja taatusti aikuisissakin. Kokonaisuutena peruskoulu ja ammattikouluvuosieni aikana en sosiaalisia taitojani kehittänyt kovinkaan paljon. Opin mitä koulut minulle opettivat ja liikuin eteenpäin suhteellisen fiksuna, joskin lievästi masentuneena oppilaana. 

Ammattikoulun jälkeen koittikin sitten se karmaiseva intti. Noh sanokaa nykyaikaista armeijaa pullamössöksi, velttoiluksi tai helpoksi. Itse sanon asiaan vain sen verran, ettei armeijaa kannata aliarvioida. Se ei ole helppo paikka läpäistä, jos on ylimääräistä henkistä painolastia matkassa. Itsehän en sitä läpäissyt. Sosiaalisten taitojen puutteen, oman masennukseni, naiiviuteni ja yksityisyyden puutteen kanssa koin armeijan oloni veitsen terällä istumiseksi. Lopulta siellä tapahtui tilanne, jossa masentunut mieleni yhdisti ympärillä olevat henkilöt ja heidän käytöksensä menneisyyteeni ongelmiin. Se hetki ja turvaton, hankala oloni sai jotain menemään rikki. Tuosta säikähtäneenä myönsin alikersantille ja kapteenille ettei kaikki ole hyvin ja tarvitsin apua. Heille sekä paikallisen komppanian lääkärille suuri kiitos siitä että he suhtautuivat pyyntööni äärimmäisen vakavasti ja sain apua mitä tarvitsin. Armeija urani katkesi tuohon päivään kuin kananlento.

Lyhyenlännän armeija urani jälkeen alkoi toipuminen. Armeijasta minut passitettiin suoraan hoitoon. Ja vaikka se aluksi hirvittävältä tuntuikin repiä kaikki menneisyyden haavat auki oman mieleni sisällä, kyllä se kannatti joten kiitos hoitajalleni. Keskusteluja käytiin ensin kerran viikossa, sitten kerran kahdessa viikossa. Hoidon aikana sain pienimuotoisen työpaikankin. Aluksi oletin että jäisin työpaikallakin yksinäisyyteen, kuvittele siis ihmetykseni kun törmäsinkin huoneelliseen porukkaa, jotka olivatkin ystävällisiä, omalaatuisia ja kauttaaltaan hienoja ystäviä ja työtovereita. Asiat alkoivat rullaamaan, pääsin irti masennuksesta, nautin siitä mitä tein sekä kehityin sosiaalisesti ja kasvoin aika runsaasti ihmisenä. Melkein vuosi armeija urani keskeytymisen jälkeen, päätin yrittää tehdä sitä mitä tiesin ja osasin, opiskella tietokone uraa. Ehkä tuo päätös oli hätiköity, ehkä ei. Kokeilin kuitenkin onneani Tietojenkäsittelyn pääsykokeissa, ilman että olisin niihin ollenkaan edes valmistautunut. Suureksi yllätyksekseni pääsin, kuin pääsinkin opiskelemaan tietojenkäsittelyä ammattikorkea kouluun. Oli aika aloittaa tuo nuoren aikuisen opiskelija elämä, jota jokainen yli 30 – vuotias tuntuu ylistävän niin paljon. Kysy heiltä ja he kertovat: ”Ei huolen häivää! Rentoa meininkiä! Paljon ystäviä! Niin paljon seksiä että piisaa loppuelämäksi!” Ja sitä rataa, totuus omalla kohdallani ei ainakaan noin kultainen ainakaan ole ollut.