1.3.2015

Mistä tullaan 2/2 ?

Ei uudelle paikkakunnalle muuttaminen oman katon alle muuttanut sitä kuka olin, ja miten elin tai käyttäydyin. Vaikka olinkin taistellut itseni ulkopuolisten avulla masennuksesta ulos, ei se ollut itsetuntoani järkkyvästi muuttanut. Ensimmäiset kuukaudet ehkä jopa ensimmäisen vuoden jaksoin ja liikuin aktiivisesti muiden opiskelijoiden mukana ja nautin olostani. Kaikesta huolimatta en pystynyt karistamaan ulkopuolisen tunnetta. Sitä mukaa kun kalenterin sivut kääntyivät, tuntui itsestäni että etäännyin pikkuhiljaa muista enemmän ja enemmän. Tunsin kyllä suurimman osan luokkatovereista nimeltä, mutten juuri koskaan puhunut heidän kanssaan. Miksi? En tiedä, ei minulla koskaan ollut mitään merkittävää sanottavaa. Yleensä tyydyin kuuntelemaan, mitä muut sanovat. Joka kerta kun avasin suuni, tunsin itseni typeräksi, kuin pikkulapseksi täysi-ikäisten joukossa. Kukaan opiskelijatovereistani ei minua kiusannut tai puskenut tuota tunnetta päälleni. Se tuli tyhjästä, ja pysyy.  

Sitä mukaa kun tutkinto eteni. Jäin enemmän ja enemmän piirien ulkopuolelle, en käynyt opiskelija bileissä, en soitellut kavereille tai viettänyt viikonloppuja heidän kanssaan. En koskaan kysynyt tai suunnitellut tuota, vaikka mieli tekikin. Silloin kun minua kysyttiin mokomiin, taisin käyttäytyä kuin säikähtänyt kissa ja vasta ”Emm… emmää taija?” Tai jotain sinnepäin, ehkä odotin että minut raahattaisiin puoliväkisin paikalle, ehkä en. En osaa enää sanoa. Päiväni ja viikkoni alkoivat harmaantua ja synkemmät ajatukset löysivät takaisin elämääni. Synkistä ajatuksista ja niiden mukana tulleista jaksamisongelmista huolimatta löysin yhtenä päivänä itseni paikallisen opiskelijajärjestöjen toiminnasta. Viestijä toisessa sekä edustaja toisessa, mielenkiintoisia aikoja omalla tavallaan, kuitenkaan en saanut itseäni kiinni enkä sen takia saanut oikein yritettyä kunnolla noiden järjestöjen kanssa. Hommani tulivat siis melko puolihuolimattomasti tehtyä. Toivoisin että voisin mennä takaisin päin ja tehdä ne kunnolla, mutta en voi. Voin vain pyytää anteeksi ja jatkaa, yrittäen parempaa tulevaisuudessa. Ja niin teinkin, jonkin aikaa. Noin opiskelujeni puolivälissä aloin epäilemään vahvasti omia taitojani ja uravalintaani. Tehtävien tekoon piti valmistautua henkisesti jo melkein päivä etukäteen ja niiden tekeminen muuttui nautittavasta erittäin pakolliseksi pullaksi. Mitä pitemmälle tutkinnossani etenin, sitä enemmän nämä ajatukset kalvoivat minua, kuitenkin ystävien ja perheen rohkaisemana jatkoin eteenpäin. Takaraivossani silti jyskytti ajatus ”Mitä jos olisinkin tehnyt toisin…” Tuo ajatus vahvistui kun opintojeni loppupuoliskolla löysin itseni harjoittelusta pelialan erikoiskoulutuksesta. Koulutuksesta löytyi mielenkiintoisia aiheita, mukavia ihmisiä ja paljon tekemistä. Teoriasta selvisin kunnialla, mutta kun koulutus tuumasi että peukalojen pyörityksen sijaan aletaan tekemään suunniteltua peliä, löysin itseni kuvauksellisesti veitsen terältä sormi suussa. Koulutukseni mukaan, olisin kai graafikko ja osaisin koodata. Mutta noista aloista joku oikeasti tietävä nauraisi tekeleeni täältä kuun toiselle puolelle. Viiva sinne, toinen tuonne… Kuinka vaikeaa se voi olla? Hyvin, kuuluu vastaus. En tiennyt mitä tehdä, mitä tarvittiin peliin enkä osannut oikein kommunikoida ahdinkoani. Epäonnistuin, aika railakkaasti vielä. Toimin pelini Graafikkona, mutta grafiikaksi ei tuherruksiani voi sanoa. Jos laatua mietit, anna kuusivuotiaalle taide työkalut joita hän ei ole koskaan nähnyt, paperia tai kangasta ja kerro hänelle aihe mistä pitää alkaa luomaan sisältöä. Tuo lienee kiteyttävän omat tuotokseni harjoittelussa. Parempaa en osannut, ja ahdistuin epäonnistumisten johdosta harjoittelupaikalla sen verran että uuden oppiminen muuttui hankalaksi, ellei mahdottomaksi. Ja näin meni harjoittelun, kokonaisuutena tunsin pettäneeni muut. Jotka halusivat siitä enemmän irti.

Harjoittelun jälkeen alkoi kolmas opintovuoteni, tarkoitukseni itselläni oli suorittaa harjoittelun aikana rästiin jääneet kolme kurssia ja ottaa rennosti, tehdä opinnäytetyötä. Asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan. Satuin eräässä kokouksessa mainitsemaan, vapaasta ajastani ja mahdollisuudesta että auttaisin erään osuuskunnan verkkosivujen pystyttämisessä. Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin itseni pelialan startup firmasta, Graafikkona. En osannut kieltäytyä, tai en halunnut myöntää että voisin epäonnistua jossain jo ennen kuin työni aloitin, osasin kuitenkin epäillä taitojani. Hyvän tiimin avustuksella työn laatu parani huomattavasti, tuherruksia edelleen, mutta kuitenkin käytettäviä tuherruksia. Kuitenkin, kun Deadline lähestyy, ei ole aikaa jäädä hiomaan omaa työtäsi, joka silmissäsi näyttää roskalta, kolmea viikkoa. Jokainen sovellusalalla työskentelevä tietää tämän, minä en tiennyt. Pukkasin tavaraa ulos niin nopeasti kuin pystyin. En tiennyt mitä tein, tai miten sen tekisin. Mutta yritin parhaani, voi luoja minä yritin. Tein kotoa käsin töitä joululoman, uuden vuoden. Tammikuussa opintoni alkoivat uudestaan, tein huonolaatuista peli grafiikkaa ja hankalia kolmannen vuoden kursseja yhtä aikaa lähes kolme kuukautta. Viikonloppuja en viettänyt, hiihtolomalla taisin onnistua olemaan kolmesta viiteen päivää tekemättä mitään. Muuten viikkoni venyivät tasaisesti yli 70 tuntiin, stressi ja synkät ajatukset kiusasivat myös sitä vähää aikaa, jonka piti olla omaani. Lopulta, kun olin saanut kaikki tehtävälistalla olevat tehtäväni tehtyä ja pyöriteltyä peukaloja hermoissani viikon verran. Katkaisin graafikon urani tuossa pelifirmassa. Halusin pois, en kestänyt enää tehdä tai työstää jälkeä jota en itse arvostanut laisinkaan. Olin stressaantunut ja tehnyt niin paljon että kaikki muu oli jäänyt. Yksi sähköposti, ja keskustelu tiimin vetäjän kanssa ja olin ulkona. Enkä osannut edes kertoa syitä. Tunsin epäonnistuneeni enkä jaksanut enää yrittää opetella grafiikkaa, työstää grafiikkaa ja ammattikorkeakoulua samaan aikaan. En ollut enää ”graafikko” saati stressaantunut siitä, mutta tunsin olevani yksin. Suuri osa opiskelijatovereistani valmistui. Minä jäin koululle, jäljellä oli vain hankalien kurssien viimeistely ja opinnäytetyö. Noiden hankalien kurssien aikana olin mukana ryhmätöissä, en halunnut enää mitään muuta kuin saada ne valmiiksi ja lähteä kesälomalle. Tuosta syystä käyttäydyin kuin mikäkin apina. Hermostuin helposti ja tein työtä puolihuolimattomasta, mutta aivan järkyttävää tahtia. Sen jälkeen vaahtosin ryhmätovereistani, kun he eivät muka mitään oikein tehneet. Miten he olisivat voineetkaan ehtiäkään? Tein edelleen työni tahdilla jonka olin pelifirman tahtiin sopeutuakseni oppinut. Jos menen perjantaina koululle ja teen 10 tuntia kirjoittaakseni moni tuhat sanaisen raportin loppuun, mutta en kerro siitä ryhmälleni. Olenko oikeutettu valittamaan kun he eivät muka tehneet mitään maanantaihin mennessä? En, käyttäydyin kuin apina ja pyydän anteeksi tässä sitäkin. Näin päättyi kolmannen opiskeluvuoteni kevät. Minut saatteli kesälomalle hitaasti purkautuva stressi, ärtynyt ja äkkipikainen olo, pettymys ja epäonnistumisen tunne, sekä huonot ryhmätyö kokemukset. Ei liene yllätys kenellekään että tuon jälkeen synkät ajatukset palasivat ryminällä, joka kerta kun pysähdyin ajattelemaan. En enää arvostanut tutkintoa jota opiskelin enkä itseäni. Lieneekö tuo korjaantunut vieläkään? Epäilen. Lomani alun kruunasi vielä ikävä tapahtuma, joissa minua huijattiin maksamaan ostokseni kahdesti. Rahallinen menetys ei ollut edes mainitsemisen arvoinen, mutta stressaantunut ja masennuksen kiusaama mieleni käsitteli tapahtuman käsittämättömästi. Aloin epäilemään ihmisiä, menetin luottamukseni ja pyrin lopettamaan täysin omista ongelmistani puhumisen, tämän lisäksi eristäydyin entistä enemmän. En arvannut kuinka paljon tuo päätös, ajatusmaailma itseni eristämisetä tulisivat puremaan minua niskaan myöhemmin ja kuinka vakavasti.

Kesälomani aikana mitään ei oikein tapahtunut, tein sitä ja tätä sieltä ja tuolta. Suurimman osan ajasta vietin eräällä maatilalla. Masennukseni oli palannut täysin ja ajatusmaailmani oli sen mukainen, piilotin kykyjeni mukaan sen mitä tunsin ja välttelin parhaani mukaan siitä puhumisen. Halusin olla yksin, näkymätön ja lopulta kadota kokonaan. Minua ei kiinnostanut tulevaisuuteni suunnittelu enkä nähnyt tulevaisuudessa mitään positiivista. Työpaikkakin, jos sellaista tulisi, näkyi tulevaisuudessa pakollisena oravan pyöränä. Paikkana ja tehtävänä joka on pakko tehdä. Ei minään missä edes haluaisin kehittyä tai mitä haluaisin tehdä. Näin valui kesälomani ohitse, synkän harmaana. Saman ajatusmaailman kanssa alkoi opiskeluni kesäloman jälkeen uudelleen, sain entiseltä opiskelutoveriltani opinnäytetyön aiheen ja aloin työstämään sitä, hitaasti mutta kuitenkin. Samalla huomasin kuinka yksin olin, tuttuja kasvoja en enää koulussa nähnyt. Eikä minulla ollut enää edes syytä siellä käydäkään, eristäytymiseni jatkui. Tämä rupeama katkesi, äkillisesti. Syyskuun ensimmäisellä viikolla olin varannut itselleni vuorot pyykinpesua varten. Kun lähdin viemään pyykkiäni koneeseen, huomasin naapurin oven olevan auki. Aprikoin tilannetta sekunnin kaksi, ja jatkoin alakertaan kohti pyykkihuonetta. Alakerran aulassa seisoskeli noin 30 – vuotias nuori mies, tummissa mustanpuhuvissa vaatteissa. Mies vaikutti odottavan jotain, mutta jokin hänen olemuksessaan kiusasi minua, en tehnyt mitään tai sanonut mitään. Menin vain latomaan pyykkini koneeseen ja koneen päälle. Mies jäi aulaan odottelemaan kun lähdin takaisin asuntooni, en edes tervehtinyt häntä. Melkein tuntia myöhemmin tulin takaisin siirtämään pyykkini koneista kuivausrumpuun, naapurini ovi oli edelleen auki. Mustiin pukeutunut mies oli edelleen aulassa, nyt hän oli riisunut kengät jalastaan ja istui lattialla seinään nojaten. Vaikka mieleni juoksi ja tunnisti miehessä jotain, mitä olin tuntenut armeija aikanani, en tehnyt mitään. Hidastin vauhtiani hieman, aprikoin mutta jatkoin kuitenkin matkaani pyykkitupaan. Edelleen tervehtimättä, edelleen kysymättä mikä on vikana. Palasin takaisin asuntooni ja mies jäi aulaan, naapurin ovi jäi auki. Melkein tuntia myöhemmin palasin hakemaan pyykkini kuivausrummusta, mies istui samassa paikassa. Hän oli rauhallisen näköinen, ei nähtäviä huumausaineita, ei nuokkunut eikä katsonut suuntaani kun tulin. Jokin tilanteessa kiusasi entistä enemmän minua, mutta en pysähtynyt tai sanonut sanaakaan. Pyykkihuoneesta palattuani, mies ei enää ollut aulassa. Minulla oli kolme mahdollisuutta puhua hänen kanssaan, minua kiusasi kolme kertaa jokin selittämätön piirre hänen olemuksessaan, mutta en tehnyt mitään. Vaikka tuo mies vietti melkein kaksi tuntia kerrostalon aulassa ilmeisesti asuntonsa ovi auki. Asiaan sen kummemmin tuolloin puuttumatta oletin, että hän oli odottanut jotain ja jatkoin elämääni normaaliin tapaan. Viikkoa myöhemmin mies ja nainen pysähtyivät ovelleni kyselemään naapuristani, joka oli kadonnut viikko sitten. Kerroin heille parhaan kykyni mukaan kaikki mitä oli tuolloin tapahtunut, ja aulassa ollut mies tunnistettiin kadonneeksi. Kaksi päivää myöhemmin sain tietooni, että tuo kadonnut mies. Mies, jolle olisin voinut puhua kolme kertaa. Mies, jonka ongelman tunnistin ja osasin yhdistää omaan menneisyyteeni ja mielialaani. Oli löytynyt kuolleena, ilmeisesti oman henkensä ottaneena.

Jälkeenpäin ajatellen, kiroan itseäni ja kadun etten avannut suutani. En puhunut ongelmistani ystävilleni tai perheelleni vaan eristäydyin. En luottanut ihmisiin, en nähnyt syytä puhua heille mitään, milloinkaan. En enää kyennyt tuolla hetkellä avaamaan suutani, hetkellä jolloin se olisi ollut kaikista tärkeintä. Kiroan omaa kyvyttömyyttäni, kiroan valintojani ja kadun niitä. En koskaan uskonut että itsensä sulkemista seuraisi tilanne, jossa ihminen jonka lähellä olet asunut kohta kaksi ja puoli vuotta, ottaisi itseltään hengen.

20.2.2015

Mistä tullaan 1/2 ?

Tarina alkaa hieman ennen tuota maagista 18 vuoden ikää. Elämäni tuohon pisteeseen saakka ei ollut mitenkään erikoista, samat ongelmat mitä muillakin, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Perheeni oli rikkonainen jo teini-iässä. Vanhempani eivät enää tulleet toimeen keskenään ja erosivat. Vuosista ennen eroa ja eron jälkeen jäi omat arpensa minulle. En uskonut itseeni ja liikuin aina siellä missä esteet olivat pienimmät. Itsetuntoni oli painunut pohjamutiin ja patosin kaiken pahan oloni sisälleni. Ulkopuoliselle tuohon aikaan olin luokassa se tyyppi jonka hygienia oli nolla ja sosiaaliset taidot pakkasen puolella. Uskon että hygienia ongelmani ja huonot sosiaaliset taitoni johtuivat päätöksestä, etten ha-lunnut pahanoloni vaivaavan ketään ja pelkäsin ihmisiä lievästi. Noh mikä on paras keino karttaa ihmisiä ja varmistaa ettei huono olosi ole kenenkään ajatuksissa ensimmäisenä? Yksinkertaista, haise pahalle. Toimii nuoriso, teini ja murkku-ikäisten ympäristössä ja taatusti aikuisissakin. Kokonaisuutena peruskoulu ja ammattikouluvuosieni aikana en sosiaalisia taitojani kehittänyt kovinkaan paljon. Opin mitä koulut minulle opettivat ja liikuin eteenpäin suhteellisen fiksuna, joskin lievästi masentuneena oppilaana. 

Ammattikoulun jälkeen koittikin sitten se karmaiseva intti. Noh sanokaa nykyaikaista armeijaa pullamössöksi, velttoiluksi tai helpoksi. Itse sanon asiaan vain sen verran, ettei armeijaa kannata aliarvioida. Se ei ole helppo paikka läpäistä, jos on ylimääräistä henkistä painolastia matkassa. Itsehän en sitä läpäissyt. Sosiaalisten taitojen puutteen, oman masennukseni, naiiviuteni ja yksityisyyden puutteen kanssa koin armeijan oloni veitsen terällä istumiseksi. Lopulta siellä tapahtui tilanne, jossa masentunut mieleni yhdisti ympärillä olevat henkilöt ja heidän käytöksensä menneisyyteeni ongelmiin. Se hetki ja turvaton, hankala oloni sai jotain menemään rikki. Tuosta säikähtäneenä myönsin alikersantille ja kapteenille ettei kaikki ole hyvin ja tarvitsin apua. Heille sekä paikallisen komppanian lääkärille suuri kiitos siitä että he suhtautuivat pyyntööni äärimmäisen vakavasti ja sain apua mitä tarvitsin. Armeija urani katkesi tuohon päivään kuin kananlento.

Lyhyenlännän armeija urani jälkeen alkoi toipuminen. Armeijasta minut passitettiin suoraan hoitoon. Ja vaikka se aluksi hirvittävältä tuntuikin repiä kaikki menneisyyden haavat auki oman mieleni sisällä, kyllä se kannatti joten kiitos hoitajalleni. Keskusteluja käytiin ensin kerran viikossa, sitten kerran kahdessa viikossa. Hoidon aikana sain pienimuotoisen työpaikankin. Aluksi oletin että jäisin työpaikallakin yksinäisyyteen, kuvittele siis ihmetykseni kun törmäsinkin huoneelliseen porukkaa, jotka olivatkin ystävällisiä, omalaatuisia ja kauttaaltaan hienoja ystäviä ja työtovereita. Asiat alkoivat rullaamaan, pääsin irti masennuksesta, nautin siitä mitä tein sekä kehityin sosiaalisesti ja kasvoin aika runsaasti ihmisenä. Melkein vuosi armeija urani keskeytymisen jälkeen, päätin yrittää tehdä sitä mitä tiesin ja osasin, opiskella tietokone uraa. Ehkä tuo päätös oli hätiköity, ehkä ei. Kokeilin kuitenkin onneani Tietojenkäsittelyn pääsykokeissa, ilman että olisin niihin ollenkaan edes valmistautunut. Suureksi yllätyksekseni pääsin, kuin pääsinkin opiskelemaan tietojenkäsittelyä ammattikorkea kouluun. Oli aika aloittaa tuo nuoren aikuisen opiskelija elämä, jota jokainen yli 30 – vuotias tuntuu ylistävän niin paljon. Kysy heiltä ja he kertovat: ”Ei huolen häivää! Rentoa meininkiä! Paljon ystäviä! Niin paljon seksiä että piisaa loppuelämäksi!” Ja sitä rataa, totuus omalla kohdallani ei ainakaan noin kultainen ainakaan ole ollut.